Seuraa blogiani Bloglovinin avulla

Viime syksyn riennot

Huh. Aika pyöräyttää blogi uudelleen käyntiin.

Sitten edellisen kirjoituksen olen käynyt katsomassa mm. Juliette Lewisiä Nosturissa, Massive Attackia Jäähallilla ja Lily Allenia Flow-festareilla.

Teatteriesityksistä näin Aleksanterin teatterissa esitettävän Mielipuolen päiväkirjan, Ryhmäteatterin Harmonian, Stella Polariksen pitkän improvisoidun näytelmän, Oblivian Kiasma-teatterissa esittämän Entertainment Island 2:n sekä Ylioppilasteatterin Deus Vultin.

Lisäksi kävin vielä Picasson näyttelyssä Ateneumissa ja Kiasmassakin katsomassa jonkun näyttelyn, jonka nimeä en muista.

Kirjoittamisen aihetta olisi siis ollut vaikka kuinka.


Mikään edellä mainituista ei saanut minua täysin syttymään, joskin kaikissa oli jotain hyvääkin. Juliette Lewis oli symppis, mutta biisit maalailevia ja vähän tylsiä. Massive Attackin esiintyminen oli paikoin jäätävän tylyä ja kontaktitonta. Lily Allen puolestaan itki puolet keikasta kipeää selkäänsä. Sinänsä ihan söpöä, mutta se vaikutti liikaa keikkaan.

Mielipuolen päiväkirjan ja Harmonian näin osittain keskeneräisenä, mutta kumpikin jätti hetkeksi sanattomaksi, mikä on yleensä hyvä merkki. Stella Polariksen puolesta sain pelätä enemmän kuin koskaan ennen heidän keikallaan, että saavatko he näytelmän kasaan. Oblivian esitystä odotin innolla, sillä en tiennyt yhtään mitä odottaa. Enkä edelleenkään tiedä pidinkö vai enkö näkemästäni. Toteutustapa: Constantly moving eli koko näytöksen läpi jatkuvasti hyllyvät eri asioista innostuvat nukkemaiset näyttelijät, oli kiinnostava, mutta itse sisältö jäi ontoksi.

Ylioppilasteatterin Deus Vult sai minut aluksi raivoihini, sitten ymmärtämään, sitten taas ärsyyntyneeksi. Miksi valitetaan siitä, että taiteilijat tekevät taidetta taiteilijoille, kun YT tekee itse juuri sitä samaa?


Picasso oli... no Picassoa. Täytyy kunnioittaa taiteilijaa, joka on saanut aikaan niin paljon eikä ole tinkinyt omista näkemyksistään. Kiasman näyttelyn parhaita kokemuksia oli musta huone, jonne tuli mennä yksitellen sisälle. Ohjeissa sanottiin, että taideteos piirtyy esiin huoneen vasempaan laitaan vasta kun silmät ovat tottuneet pimeään eli n. 2-3 minuutin jälkeen. 6-8 minuutin kohdalla teos olisi parhaimmillaan. Menin huoneeseen ja yritin kovasti nähdä jotain. Silmissäni alkoi näkyä ruutuja ja lumisadetta, jotka loittonivat ja velloivat ilmassa. En tiennyt enää tuliko se silmistäni vai oliko se osa taideteosta, jonka oikeasti näin. Olin kuitenkin vaikuttunut. Kun tulin ulos ja luin ohjeen uudelleen, huomasin, että teos olisikin näkynyt huoneen oikealla seinällä. Olin siis kuvitellut kaiken. Ja se olikin parasta. Hiljainen kokemus itseni kanssa hektisen Helsingin keskellä.

Toivottavasti kevät tuo tullessaan vähintäänkin yhtä mielenkiintoista menoa.

Miksei Martta pörise 30.7.2009 (Vaihtolava, Hki)

Pikkuinen Olga Palon ja Anna Rosendalin ohjaama ja käsikirjoittama "Miksei Martta pörise" -esitys oli ihanan raikas elämys. Kolmen tytön, hanuristin ja viulistin esitys ei kestänyt tuntiakaan, joten esitystä olisi katsonut mielellään pitempäänkin. Esityksessä tutkittiin naisen asemaa yhteiskunnassa: lasikattoon törmäämistä, kuningatar Kristiinaa, joka pääsi kruunuun käsiksi sekä naisten stereotypioita juoruilevsta akoista Barbi -bimboihin.

Nainen kun on aina nainen. Harvoin miespoliitikkojen vaatetusta puidaan sanomalehtien palstoilla. Erilaisia näkökantoja naiseuteen valaistiin, mutta jotenkin esitys jäi vähän luonnosmaiseksi. Ikään kuin resursseja olisi jätetty käyttämättä. Toisaalta juuri luonnosmaisuus teki esityksestä hyvällä tavalla ilmavan.

Näyttelijät, Pauliina ja Amanda Palo sekä Marja Vehkanen olivat ihanan rentoja ja lauloivat kauniisti. Esityksen lopussa absurdit naishahmot kirjaimellisesti liitettiin meidän maailmaamme: tila tosiaan kävi ahtaaksi ja kolmikko juoksi Vaihtolavalta pihalle raitiovaunun perään yleisön jäädessä katselemaan tapahtumia isojen ikkunoiden läpi.

Pitäisi useamminkin käydä katsomassa pieniä intiimejä esityksiä Vaihtolavalla. Ihanaa, että Kalliossa on paikka, jossa voi näyttää luonnoksiaan, aikaansaannoksiaan, pieniä tutkivia esityksiään yleisölle.

The Spyro & The Happy Endings (19.7.2009 Bar Loose, Hki)

Sunnuntaina olin suunnitelmieni mukaan The Spyron ja austraalialaisen The Happy Endingsin keikalla Bar Loosessa. Musiikki ei ole ehkä sitä, mitä tavallisesti kuuntelen, mutta mukavan menevää kylläkin ja livekeikoilla ehdottoman toimivaa. Sunnuntai-iltana on aina vaikea saada ihmisiä liikkeelle ja paikalle olikin saapunut vain kourallinen ihmisiä kuuntelemaan ensiksi soittanutta The Spyroa. Lavameininkiin ihmisten vähyys ei onneksi näyttänyt vaikuttavan, mutta omaan fiilikseen yleisössä se valitettavasti vaikutti. Ihmiset tykkäsivät omalla hillityllä tavallaan, niin kuin alkuillasta yleensä, minä siinä mukana.

Kun ihmisiä oli The Spyron keikan aikana vähän ja musa oli kovalla, ei luonnollista puheensorinaa yleisön joukossa syntynyt. Biisien välit olivat siis pelottavan hiljaisia. Jotain taustaääntä olisi kaivannut, jotta meininki ei olisi pysähtynyt jokaisen biisin päätteeksi.

Onneks The Happy Endingsin keikalle alkoi jo valua enemmän väkeä ja tunnelmakin kohosi. En tosin katso tätä pelkäksi bändin ansioksi vaan yleisön. The Happy Endingsin biisitkin olivat menevän mukavia, mutteivät sen kummallisempia muutamaa tarttuvampaa biisiä lukuunottamatta. Voin jopa sanoa tykänneeni enemmän vähän rosoisemmista The Spyron biiseistä. Niissä oli sentään joku mukava koukuttava jippo.

Bändit olivat saapuneet juuri yhteiseltä Euroopan matkalta, joten meininki bändien välillä oli hyvä. Rento tunnelma välittyi The Happy Endingsin keikan aikana katsomoonkin, kun The Spyron pojat kostivat aussibändin tarjoamat drinkit tarjoamalla lavalle shotit supisuomalaista jallua. Vaikken lavaryyppäämisestä hirveästi yleensä innostu, oli tämä hauskaa. Yleisö innostui opettamaan austraalialaisille miten sanotaan hölkynkölkyn ja pojatha tottelivat. The Happy Endings näytti aidosti viihtyvän lavalla. Laulaja jallusta ja yleisön innostuksesta liikuttuneena kiittelikin sitä, miten kotoisan olon helsinkiläisyleisö heille tekevät, vaikka he ovat niin kaukana kotoa.

Illasta jäi todella positiivinen fiilis. Hassua miten sillä on merkitystä, että bändin perässä lukee se ulkomainen kirjainyhdistelmä: The Happy Endings (Aus). Se tekee siitä heti kiinnostavamman kuin pelkkä: The Spyro. Jälkimmäinen olisi ansainnut yhtä paljon huomiota ja yleisöä osakseen kuin austraalialaiset veljensä. Miksemme osaa arvostaa kotimaista? Miksemme näe suomalaisissa bändeissä yhtä lailla eksotiikkaa?

Tulevaa

Juuri avattu blogini tulee sisältämään kiinnostavia menovinkkejä sekä mietteitä esityksistä ja tapahtumista. Tiukkaa kritiikkiä ja ansaittua ylistystä arvon artisteille.